Olen vältellyt blogiani enemmän tai vähemmän tarkoituksella.
Osa minusta häpeää sitä ihmistä,
joka avasi sisintäntänsä tänne kaikki nämä kuukaudet.
Toisaalta, miksi pakenisin omaa sisintäni.
Elämäni on edelleen kummallista, hämärää ja joskus jopa raastavaa,
mutta olen oppinut tulemaan mieleni kanssa paremmin toimeen.
Olen hyväksynyt osan ominaisuuksistani ja ymmärtänyt,
miten minun tulee niiden kanssa elää.
Tulen aina olemaan herkkä ja tarvitseva,
mutta osaan olla myös vahva ja itsenäinen.
Uskon, että me kaikki kamppailemme
tuon paradoksin kanssa aika ajoin.
Minä olen edelleen rakastunut, pohjattomasti.
Rakkaus on kuitenkin muuntautunut
ja ennen kaikkea syventynyt.
Se on tullut jopa onnelliseksi,
uskallan jo luottaa.
Tänä talvisena päivänä saatoin kuulla linnun visertävän,
mikä muistutti minua orastavasta keväästä
ja siitä, etten ole kuuro enää.
Tänään minä kuulen, näen,
maistan ja tunnen.
Synkkien asioiden ohella myös kirkkaat.
